Suomen historian ensimmäinen päätoiminen luontokuvaaja kokee edelleen sykähdyttäviä hetkiä luonnon keskellä.
- Luonto ja nimenomaan metsäluonto. Metsä on minun sieluni ja metsään minä menen, Hautala tunnelmoi.
Innostus lähti tietosanakirjasta
Hautala sai kipinän tulevaan ammattiinsa jo nuorella iällä. Valokuvaus ei ollut kovinkaan yleinen harrastus lasten keskuudessa 1950-luvulla.
- Veljeni halusi pyssyn käytyään rippikoulun. Se ostettiin. Minä halusin kameran. Sitä ei ostettu. Valokuvaaminen ei ollut silloin yleinen harrastus, Hautala muistelee.
Tämä ei kuitenkaan lannistanut tietosanakirjan lintuaiheisista valokuvista innostunutta poikaa, joka keksi keinot aparaatin hankkimiseksi.
- Minä keräsin puolukoita ja ostin kameran. Sitä kautta se lähti. Kiinnostus on edelleen yhtä palava kuin silloin kymmenvuotiaana pikkupoikana.
Nuorena miehenä Hautala teki töitä autoasentajana noin kymmenen vuoden ajan, mutta luontokuvaaminen vei kuusamolaisen lopulta mukanaan.
- Kuvasin harrastuksekseni ja pidin jopa kahden kolmen kuukauden mittaisia palkattomia lomia keväisin. Sitten harrastus muuttui työksi ja siinäkin mielessä olen onnellinen.
Veljeni halusi pyssyn käytyään rippikoulun. Se ostettiin. Minä halusin kameran. Sitä ei ostettu.
Hannu Hautala
Puissa kiipeily jäänyt nuoremmille
Ikävuosia Hautalalle on karttunut jo kunnioitettavat 72 kappaletta, mutta horisontissa ei näy loppua valokuvaamiselle. Tosin tiettyjä myönnytyksiä on jouduttu ajan myötä tekemään.
- Korkeat puut ja vetelät suot olen jättänyt jo nuoremmille. Nykyisin liikun maan pinnalla ja metsissä, Hautala naurahtaa.
Tavoitteita konkarilta löytyy myös. Jotakin on jäänyt vuosien varrella vielä kuvaamatta.
- Metsäviklon pesä. Se tekee pesänsä vanhaan rastaan pesään. Minun mielestäni aika hauskaa; kahlaajalintu, joka pesii puussa. Sellaisen löytämisessä ei ole vielä ollut tuuria.
Taneli Kärki
Yle Oulu