Kuusamossa asuva Hannu Hautala, 80, on kiistatta suomalaisen luontokuvauksen merkittävimpiä tekijöitä. Ei siis ihme, että syyskuussa miehestä julkaistiin kerralla kaksi eri kirjaa.
Elämäntehtävän merkitys näkyy myös hänen työhuoneessaan Kuusamossa. Hautala kutsuu työskentely- ja arkistotilaansa bunkkeriksi.
Kotitalon päätyyn on rakennettu tulipalon kestävä kammio, jonne kuljetaan lähes puoli metriä paksun teräsoven kautta. Pelkästään kattoon on valettu 32 tonnia betonia.
Huoneessa on arkistoituna 1,5 miljoonaa Hautalan valokuvaa ja hyllymetreittäin luontokirjoja. Ollaan mestarin pyhätössä, jossa hän on viimeksi kuluneen vuoden aikana viettänyt yhä enemmän aikaa.
Vielä viisi vuotta sitten Hautala tunsi olevansa teräksisessä kunnossa, mutta sittemmin liikkuminen on vaikeutunut. Diabetes on vienyt voimat jaloista.
– Kuvaaminen on jäänyt. Teen vielä kalentereita ja kirjoja, Hautala kertoo.
Kuvaamataidon tunneilla Hautala piirsi tietenkin lintuja.
Suomalaisten mieliin Hautalan nimi iskostui viimeistään silloin, kun hän onnistui ensimmäisenä maailmassa kuvaamaan kotkaparin parittelun. Kuva valittiin Vuoden lehtikuvaksi vuonna 1973.
Viimeiset kotkakuvansa Hautala haki Oulangan piilokojusta viime syksynä toimittaja Anna-Stina Nykäsen ja valokuvaaja Juha Metson avustamana. Näiden tekemä kirja Hannu Hautala – Legendan perintö julkaistiin samana päivänä kuin Juha Kauppisen kirjoittama kirja Hannu Hautala – Sata parasta. Sen kuvat ovat luonnollisesti Hautalan omia luontokuvia.
Hautala painottaa, että hyvä valokuvaaja ei välttämättä ole hyvä luontokuvaaja. Aikaisemmin hän olisi sanonut, että hyvästä luontokuvasta 20 prosenttia perustui hyvään kameratyöskentelyyn, loput luontotuntemukseen. Kameroiden tekniikka on kuitenkin kehittynyt niin paljon, että hyvän luontokuvan saaminen on entistä helpompaa.
Nykyisin huippukameroilla voi räpsäyttää 20 kuvaa kerralla, kun aikaisemmin niitä sai vain kolme. Lisäksi kameran etsin voi tarkentaa linssin automaattisesti yhteen parvessa lentävän linnun silmään. Tarkkuus ja värierottelu ovat tänä päivänä ihan muuta kuin 1960-luvun alussa, jolloin Hautala sai ensimmäisen kameransa.
Olin onnellinen, kun sain mennä metsään.
Hannu Hautala
Pelkällä tekniikalla ei kuitenkaan tehdä hyvää luontokuvaajaa.
– Tärkein ominaisuus on se, että tuntee luontoa. Pitää tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, kun kuvaat lintua.
Hautalan mukaan luontokuvaaja oppii lukemaan lintujen eleitä, ääniä ja liikkeitä niin, että hän osaa ennakoida.
– Sorsat rupeavat pumppaamaan. Muutaman sekunnin jälkeen tapahtuu lentoon lähtö.
Luontokuvauksesta kiinnostuville Hautala antaa pari käytännöllistä vinkkiä.
– Lyöttäydy kokeneen valokuvaajan mukaan kantamaan vaikka jalustaa. Se on parasta oppia. Toiseksi parasta on lukea oppikirjoja. Pitää oppia tuntemaan luontoa, vaikka eräkirjoja lukemalla.
Hautala kiinnostui luonnosta nelivuotiaana. Hän tuijotti lintuja ikkunasta ja tutki niiden kuvia tietosanakirjoista jo ennen kuin osasi lukea. Kuvaamataidon tunneilla Hautala piirsi tietenkin lintuja.
– Rupesin kulkemaan lähimetsissä. Minulla oli siellä pari, kolme laveria, jonne menin istumaan. Usein minulla oli syksyisin porkkanoita mukana.
Pohjanmaalla, Töysän Tuurin kylässä, koulukaverit pitivät Hautalaa omituisena. Hän kuljetti linnunpönttöjä metsään pyörän tarakalla perunasäkkiin piilotettuna.
– Siellä se Hautalan hullu poika menee metsään!
Näin kylän nuoret huutelivat perään, kun Hautala vei uuttukyyhkylle tai pöllölle pönttöjä metsään. Nykyisin Hautala ymmärtää olleensa koulukiusattu. Hän kuitenkin vakuuttaa, ettei tästä ole jäänyt traumoja.
– En ole silloin, enkä nytkään tehnyt siitä numeroa. Olin onnellinen, kun sain mennä metsään.
14-vuotiaana Hautala osti ensimmäiset kiikarinsa. Hän hankki rahat puolukoita keräämällä.
Rippikoulun jälkeen koulukaverit alkoivat katsella tansseissa tyttöjä. Hautala tiirasi yhä lintuja ja seurasi nurkan takaa, kun ikätoverit nahistelivat ja ”lätkivät saunapuilla”.
Koulunkäynti ei innostanut. Hautala muistaa, kuinka äiti useasti korosti poikansa vielä katuvan sitä, että opintie jäi lyhyeksi.
– Sanoin monta kertaa, että hyvä oli, kun ette kouluun pakottaneet. En olisi menestynyt, olisin vain katkeroitunut.
Vuonna 1961 Hautala kouluttautui aliupseerikurssin jälkeen panssarivaununkuljettajaksi. Kurssille pääsy velvoitti palvelemaan värvättynä vähintään vuoden. Lintumies Hautalasta tuli ammattisotilas. Lyhyt ura puolustusvoimissa naurattaa luontokuvaajaa nykyisin.
– Joku siihen aikaan luonnehti, että ensin on rajajääkäri, sitten rajajääkärin koira ja sitten koiranpaska. Sen jälkeen on Parolan juoppo, värvätty panssarivaununkuljettaja.
Hautalalle työ puolustusvoimien palveluksessa oli hyvää aikaa. Hän sai palkkaa ja viran puolesta ruokaa sekä asunnon. Heti tehtäväänsä sitouduttuaan Hautala marssi hämeenlinnalaiseen kameraliikkeeseen ja osti osamaksulla ensimmäisen kameransa 400-millisellä objektiivilla.
– Kuukausipalkka meni melkein kokonaan osamaksuihin, mutta silloin se taivas minulle aukesi.
Työkaverit Parolassa ihmettelivät panssarivaunun kuljettajaa, joka iltaisin häipyi metsään kuvaamaan lintuja.
Hautala oli jo alkanut selailla ruotsalaista Foto-lehteä Seinäjoen ja Vaasan kirjastoissa. Hän imi vaikutteita muun muassa Jan Lindbladin ja Sven Gillsäterin luontokuvista.
– Ruotsi oli silloin Euroopan johtava maa luontokuvauksessa.
Ensimmäisen oman luontokuvakirjansa Erämetsän elämää Hautala julkaisi vuonna 1968 työskennellessään vielä autonasentajana Helsingissä. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli Suomen ensimmäinen ammattimainen luontokuvaaja, kun hän irtisanoutui työstään saatuaan puolivuotisen apurahan.
Tähän mennessä Hautala on julkaissut yli 60 kirjaa. Näistä menestynein on vuonna 1984 ilmestynyt Kuukkelinmaa, josta on Suomessa teetetty seitsemän painosta. Teos on käännetty viidelle eri kielelle.
Pohjoismaissa Hautalan nimi opittiin tuntemaan jo 1960-luvun puolella. Hautala kertoo, että kameratekniikan puutteiden vuoksi lintujen lähikuvien saaminen oli vielä 1960-luvulla haastavaa. Sen vuoksi sellaisia kuvia arvostettiin.
Hautala käänsi tilanteen päälaelleen.
– Minulla oli kuvia, joissa lintu oli pienenä. Kuvasin maisemaa sen ympäriltä.
Hautala sai samanlaisia lähikuvia linnuista kuin muutkin, mutta sen lisäksi hän yritti saada isompaan maisemakuvaan myös merkit vuorokauden- ja vuodenajoista.
– Se oli ihan uusi tyyli, jolla kuvasin.
Hautala vakuuttaa, että luonnossa on pystyttävä kuvaamaan myös huonoissa oloissa. Mitä pahempi sää, sen hienompia kuvia. Hautala huomasi varhain, että kirkkaassa auringonvalossa tummat varjot ”palavat mustiksi”. Harmaa sää saa sävyt paremmin esiin.
Hautala myöntää, että luontokuvaus ammattina on ollut haastavaa. Kirjojen ja kuvien myynnin lisäksi on kierretty myös esitelmöimässä.
Hautala teki 1970-luvulla parhaimpana vuotena 82 esitelmäkeikkaa eri puolella Suomea. Rättisitikka tuli tutuksi monen kansanopiston pihamaalta. Näillä keikoilla Hautalalta kysyttiin usein aukkohakkuiden vaikutuksesta Suomen luontoon.
– Sanoin, että luonnossa ei ole tyhjiötä. Jos usean kymmenen hehtaarin kokoinen aukko hakataan aukeaksi, siinä pesii 10 erilaista lintulajia, kun niitä ennen oli 40–50.
Kymmenen vuotta myöhemmin hakatulla aukealla on pensaikko, ja lintulajisto on kasvanut. Hautala kuitenkin muistuttaa, että monotoniset talousmetsät tarkoittavat monotonista lintulajistoa.
– Puumäärä lisääntyy, mutta ne eivät ole enää metsiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sieltä puuttuu 80 prosenttia siitä, mitä vastaavassa metsässä olisi luonnontilassa.
Hautala muistaa, kun Kuusamossa syntyi takavuosina kansanliike metsähakkuita vastaan. Näin saatiin Kuusamon itäpuolella olleet metsät pidettyä luonnontilassa. Hautala itse seurasi kansanliikettä sivusta.
– Olen julkisesti sanonut moneen kertaan, että lasitalosta ei voi heitellä kiviä. On suuri määrä metsää, josta on tehty paperia, jota minunkin kirjoihin on käytetty.
Hautala tunnustaa Kuusamon metsäkansanliikkeen aikana avustaneensa vaivihkaa pienillä summilla niitä, jotka joutuivat käräjille.
– Olen sellainen väistäjä. Olen tietyllä tavalla hyväksynyt sen, että metsä muuttuu. Olen siitä kyllä huolestunut, mutta tärkein tehtäväni on kuitenkin ottaa kuvia.