Kauan sitten Suomen presidentin synonyymi oli Kekkonen ja presidentin tunnisti kaljusta päästä.
Luontokuvaaja oli yhtä kuin Hannu Hautala, ja sellaisen tunnisti risuparrasta, joka saattoi elättää sisällään monenlaisia pieniä luontokuvatuksia. Luonnonsuojelijalle taas antoi kasvot Pentti Linkola, ja myös sen tunnisti risuparrasta.
Presidentti oli helppo erottaa luontokuvaajasta, mutta miten luontokuvaajan erotti luonnonsuojelijasta? Helposti: Linkolalla oli aina synkkä ilme, mutta Hautalan pöheikön takana pilkisti ilkikurisuus.
Tämän huomasi Anna-Stina Nykänen kirjoittaessaan kirjaa Hannu Hautala – Legendan perintö (Docendo). Kirjan täysin ainutlaatuisen kuvituksen teki Juha Metso heijastamalla Hautalan vanhoja dioja paljaan Hautalan iholle.
Kahden jättiläisen rinnastamista on vaikea välttää. Linkola kuoli viime vuoden huhtikuussa, Hautala elää, vaikka pelkäsi kuolevansa ennen kuin kirja valmistuu. Hän sairastaa syöpää ja diabetesta ja on menettänyt kykynsä liikkua maastossa ja joutui siksi lopettamaan kuvaamisen.
Legendan perinnön synnytystä siivitti kuolemanpelko.
Kirjan tultua keväällä valmiiksi 80 vuotta toukokuussa täyttänyt Hautala alkoi pelätä kuolevansa ennen syksyä, jolloin Legendan perintö julkistettaisiin Kuusamo Nature Photo -tapahtumassa Kuusamotalossa ja pidettäisiin juhlaseminaari.
Kirjan julkistus oli viime perjantaina, ja viime tiedon mukaan Hautala on yhä elävien kirjoissa. Jälkisanoissa hän viljelee itselleen ominaista mustaa huumoria siteeraamalla tuttavaansa, joka oli arvellut, ettei kuolemakaan olisi ongelma. ”Sitä suuremmat ovat juhlat”.
Kuusamon luontokuvatapahtuma ei ole yhtä tunnettu kuin Kuhmon kamarimusiikki tai Sodankylän elokuvajuhlat, mutta samasta siinä on kysymys, kulttuurin tuomisesta selkosille. Hautala on Kuusamon Seppo Kimanen tai Aki Kaurismäki.
Ehtivä ja idearikas taipuu moneen. Hautala oli luomassa Lintumaratonia, Kuusamossa järjestettävää lintujen etsimisen SM-kisaa, perustamassa Suomen Luonnonvalokuvaajien yhdistystä ja Vuoden luontokuva- kisaa, joka on kasvanut Finlandia-talon kokoiseksi gaalaillaksi.
Tällä kevyen singon kokoisella 800 millimetrin kauko-objektiivilla Hannu Hautala onnistui vangitsemaan salaperäisen liito-oravan lennon, IS kertoi 1970.
Kyläkauppiaan ja kansakoulunopettajan ujo poika Alavuden Töysästä väijyi ja vaani ja rajasi ja valotti itsensä suomalaisen luontokuvauksen legendaksi, joka käytännössä kielitaidottomana otti rehevällä pohjalaisella persoonallaan haltuunsa myös kansainväliset esiintymislavat.
Linkola omisti jossain vaiheessa auton, mutta ei osannut ajaa sitä. Jos auto käynnistyikin, se ei pitkään pysynyt tiellä. Hautalan legendaan kuuluu nuoruuden tausta autonasentajana ja katerpillarikuskina, joka palveli varusmiehenä panssarijoukoissa, harrastaa romurallien seuraamista ja leiriytyi Imatran ajoihin kuin konsanaan kuvauskojuun.
Alkuaikojen ajokkinsa rättisitikan Hautala ajoi katolleen kolmesti, mutta syynä oli väsymys, ei linkolalainen ajotaidottomuus.
Hautalan ura on tuttu monista yhteyksistä, mutta Anna-Stina Nykäsen ennakkoluuloton naisnäkökulma ja kaupunkilaisnaisen ujostelematon ulkopuolisuus auttoivat kysymään uudenlaisia kysymyksiä ja tekemään hersyviä havaintoja.
Kyllä, piilokojuista kytätään parittelevia eläimiä, mutta on niissä myös rakasteltu, Hautala ja Metso arvelevat. Ehkä ei ennen, erakkojen aikaan, ellei yksin, mutta nykyiset kaupalliset kuvauskojut ovat hyvin varusteltuja ja niissä käy monenlaista harrastajaa.
Valokuvaaja Juha Metso kuvasi kollegaansa Hannu Hautalaa heijastamalla tämän vanhoja diakuvia hänen iholleen.
Tyypillinen miesluontokuvaaja ”elvistelee pitkällä putkella”, mutta tämäkin ala on naisistumassa, kiitos kevyiden digikuvausvälineiden.
Luontokuvaajat voidaan jakaa alaryhmiin. ”Kameraliivimies” panostaa tekniikkaan ja varusteisiin. ”Seikkailumatkailija” on macho ja sukua sotakuvaajille.
”Sigmamummo” on useimmiten yli viisikymppinen nainen (voi olla mieskin), jolla on hiukan halvempi putki (kuten Sigma) ja joka kuvan otettuaan kysyy lähimmältä asiantuntijalta, mikähän lintu tässä mahtaa olla.
Mummot ovat antaneet nimensä myös ”mummokuvalle”. Sen suosituin aihe on auringonlasku, joka saa viisi–kuusikymppiset naiset huokailemaan ihastuksesta.
Hautala ei lähtenyt mukaan digitekniikkaan. Hän oli loppuun asti Canonin sponsoroitu mannekiini (moottoriperä oli parempi kuin Nikonilla), joka kuvasi Fujin Velvia -diafilmille. 1,5 miljoonan kuvan arkisto ei ole pilvessä, vaan se on järjestetty kotipihan paloturvalliseen ”bunkkeriin”.
Kirjassa sivutaan kahta myrskyä vesilasissa: vuoden 2000 kuvamanipulaatiokohua eli kolosta peräkanaa maailmalle hyppineitä telkänpoikasia sekä arvostelua kaupallisuudesta ideologisesti kireällä 1970-luvulla. Minun metsäni, täynnä elämää (2002) kustansi metsäteollisuus, ja tekstit laati Lasse Lehtinen, mistä kritiikin mylly sai lisää kuohuvaa vettä.
Hautala tuntuu nauttineen napinasta. ”Mikään ei ole niin helppoa kuin tosikoiden ärsyttäminen”, hän tunnustaa, mutta korostaa ärsyttävänsä vain, kun kyse on rahasta.
Kirjan toinen kaunis aforismi liittyy kuvaustilanteisiin, mutta kestää elämänkokoisen yleistämisen: ”Syvin epätoivo ja suurin onni, ne ovat aina vierekkäin.”
Hannu Hautala kuvaustöissä talvella 1983.
Hautala muistelee, kuinka luontokuvaajat ennen pitivät tapaamisissaan kuvailtoja ja kommentoivat toistensa dioja. Nykyisin vetäydytään omaan hotellihuoneeseen käsittelemään digikuvia ja jaetaan niitä sosiaalisessa mediassa. Peukutus on korvannut kaverin kannustavan keljuilun.
Huhtikuussa 1976 Suomessa nousi listaykköseksi Dannyn esittämä Kuusamo. Hautala muutti Kuusamoon vuonna 1979, koska siellä on samassa pitäjässä monipuolisemmin suomalaista luontoa kuin missään muualla Suomessa. On etelä ja pohjoinen ja itä. Vaarat ja kosket, rotkot ja ... yhteismetsän raiskiot.
Kuusamossa Hautala alkoi kuvata lintujen rinnalla maisemia. Ja keksi yhdistää ne: pieni lintu isossa maisemassa toimi kuvana hyvin ja virkisti genreä.
Hautalan perässä Kuusamoon muutti moni muukin luontokuvaaja. Syntyi yhteisö. Ja Hannu Hautalan luontokuvakeskus. Ja luontomatkailua, työllisyyttä.
Ennemmin tai myöhemmin pitää mainita kaksi kovaa: puoliso Irma Hautala ja Vuoden 1973 lehtikuvaksi valittu Parittelevat kotkat.
Vuoden 1973 lehtikuva parittelevista kotkista on lähes yhtä ikoninen kuin Taistelevat metsot. Kuva-aihe toistuu ylläolevassa Juha Metson kuvassa Hautalan selkään heijastettuna.
Valinta pillastutti erityisesti lehtikuvaajien Hannu Hautalan, parrakkaan alfauroksen Kalle Kultalan. Jos Hautala kuvasi kotkia, Kultala kuvasi Kekkosta. Yllättävää on kuulla, ettei Hautalan voittoa mainita vuonna 1985 ilmestyneessä lehtikuvaajien historiikissa. Vuosi 1973 on pyyhitty pois.
Hautala kertoo kuvanneensa palkitut kotkat Suomen silloin eteläisimmällä reviirillä Karstulassa, Suomenselällä. Kun parittelu oli kiihkeimmillään, kamera raksutti värikuvia. Vasta laukeamisen jälkeen Hautala muisti, että lehtikuvakisaan voisi osallistua vain mustavalkokuvalla.
Kun pesulla käynyt uroskotka saapui niin sanotusti jälkilämmittelemään, Hautala oli valmiina, kameranperä mustana ja valkoisena.
Jos katosi Vuoden lehtikuva mystisesti, Irma ei. Kolmikymppisinä Helsingissä toisensa kohdannut ja lapsettomuuden valinnut aviopari on pysynyt yhdessä 50 vuotta. Alun perin puutarhaliikkeen konttoripäällikkönä työskennelleestä Irmasta tuli miehensä pitkän taiteilija-apurahan avulla perheen luontokuvabisneksen täysipäiväinen konttoripäällikkö.
Pitkän (pohjalaisen miehen kanssa solmitun) avioliiton salaisuudeksi Irma kertoo ”joustavuuden”.
Vuosikymmenet ovat vierineet: Yökuvia pöllöistä sisältänyt esikoisteos Erämetsän elämää 1968, ennakkoluuloton tiedonjulkistuspalkinnon saanut Kololinnut ja muut pökkelöpesijät 1977, maailmanmenestys Kuukkelin maa 1983... Ja monta, monta muuta kirjaa. Kalentereita, postikortteja, esitelmiä.
Kiinnostava on tieto Hautalasta Ilta-Sanomien avustajana 1970-luvun alussa. Hän löysi luonnosta kaksoisolentoja poliitikoille ja julkkiksille. Nykäsen luonnehtii niitä oman aikansa meemeiksi ja viraaleiksi. Ei mennytkään kuin 30 vuotta, kun Pekka Ervasti ja Timo Haapala tulivat apajille Politiikan bongarin lintukäsikirjallaan.
Jos oli hyvä lihatiski K-kaupan Väiskin ylpeys, Hautalalle sitä ovat kuvatekstit. Yksi vei kolmihenkiseltä aivoriiheltä monta tuntia ja 14 pulloa valkoviiniä. Se kuului näin: Yötön yö kasvattaa jänikselle mehevän ruokapöydän.
Olikohan tuossa vähän värikynää? Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta jos arkistossa on 1,5 miljoonaa kuvaa, silloin on hallussa aika monta sanaakin, kuten tarinoitakin iskevällä Hautalalla.
Legendan perintö on esipuheessa omistettu kaikille, joilla on pienenä unelma, johon muut eivät usko. Pojille, jotka eivät halua käydä koulua, vaan oppia toisin.
Kaikille, joita kiusataan oman intohimonsa tähden. Ujoille, jotka haluavat voittaa pelkonsa. Kielitaidottomille, jotka haluavat maailmalle. Lyhytpinnaisille, jotka pystyvät keskittymään, kun asia on todella tärkeä.
Työhulluille, jotka haluavat säilyttää parisuhteensa. Niille, jotka haluavat rakentaa yksinäisille puurtajille yhteisön.
Niille, jotka ovat aina pelänneet kuolemaa ja eläneet siksi vahvasti.