79-vuotias suomalaisen luontokuvan uranuurtaja Hannu Hautala kertoo katselevansa kaiholla Kuusamon kotinsa ikkunasta ulos luontoon.

Diabetes on syönyt voimat jaloista niin, että sata metriä menee keppien kanssa, mutta puoli kilometriä on mahdottomuus. Terveysongelmien luettelussa menee vuolaspuheiselta mieheltä ensimmäinen pitkä tovi. Viimeisiä vuosia on leimannut myös remissiossa olevan eturauhassyövän hoito. Autonasentajan hommista jäi keuhkoihin asbestioosi, joka vaivaa edelleen.

Hautala kertoo laittaneensa kamerakalustoaan myyntiin. Puolitoista miljoonaa kuvaa on otettu. Elämäntyö on valmis.

– Nyt on hommat loppu. Mutta olen hyvin tyytyväinen elämääni.

Hautalan mittavasta arkistosta parikymmentä tuhatta kuvaa on jo digitoitu ja tulevaisuus taattu Hautalan nimeä kantavan säätiön alla. Hautala ei koskaan siirtynyt digikuvaukseen, mikä tekee perinnön säilömisestä työlästä.

Työläs oli myös viimeinen kirjaprojekti, jonka puitteissa Hautala toimittajaan yhteyttä ottikin. Tuore järkäle on suomeksi nimeltään Samansuuntaiset katseet. Se esittelee Hautalan tuotantoa Kuusamosta ja Koillismaalta rinnallaan italialaisen Domenico Ruiun kuvia Sardiniasta. Kirjan tekstit on tehnyt Hautalan ja Kuusamon ystävä vuosien takaa, Fabrizio Carbone. Kaksikko tapasi vuonna 1986 Kuusamossa sattumien kautta. Hautala ei puhu kieliä, mutta ystävyyssuhde syntyi Kuusamon luonnossa elekielen voimin.

Kustantaja lähetti kirjaan liittyvää postia italiaksi Kuusamoon. Välikätenä toimi Hautalan italiaa taitava Ari-veli, joka käänsi lopulta myös kirjan. Hermot ehtivät mennä yhdellä jos toisella.

– Hikinen urakka. Sitten jäi se ulkoilu, joten se oli tuhon vuosi. Mutta olen nyt tyytyväinen. Tuli ainutlaatuinen kirja sillä tavalla. Sardiniaa ja Kuusamoa hienosti vertaillaan.

Hautala katsoo aina olleensa etupäässä kirjojen tekijä. Niitä on tullut vuosien varrella pitkä liuta, yli 60 nidettä. Suurelti Hautalan ansiosta tuhannet ympäri maailman ovat rakastuneet Kuusamon luontoon. Kaupunkiin etelästä saapuva näkee ensimmäisenä matkailukeskuksen, jonka ohessa on Hautalan nimeä kantava luontokuvakeskus.

Hautalan CV on kilometrin mittainen. Hän nostaa merkittävimmäksi saavutuksekseen tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon, joka myönnettiin vuonna 2012.

Viimeiseksi jäävä kirja esittelee Kuusamon ja Sardinian luontoa vastakkain. Hannu Hautala

Hullu poika Hautala

Hautala syntyi vuonna 1941 Töysässä. Hän oli lapsesta asti lintuharrastaja. Kotona oli 24-osainen Suuri tietosanakirja.

– Olin kiinnostunut niistä huonoista lintuvalokuvista. Jostain syystä se valokuva kiehtoi.

Tuohon aikaan 1950-luvulla ei ollut olemassa suomalaista luontovalokuvausta. Oli Yrjö Kokko, Kalevi Raitasuo ja Leo Lehtonen, jotka kuvasivat, mutta ei juuri muita, Hautala muistelee.

Hän pyysi teini-ikäisenä kameraa vanhemmiltaan, mutta ei saanut. Pikkuveljelle sen sijaan ostettiin pyssy.

– Se oli luonnollista. Kameraa ei ymmärretty.

Hautala rahoitti ensimmäisen kameransa puolukoita poimimalla. Palo oli kova. Nuoren miehen luontoinnostusta pidettiin omituisena. Hautala kulki aamuhämärissä ja ripusteli pönttöjä pöllöille ja muille linnuille. Hän yritti liikkua muiden huomaamatta ja piilotti pöntötkin säkkeihin pyörän tarakalle. Kerran hän jäi kiinni, kun väkeä oli tulossa pois tansseista.

– Sieltä huudettiin, että siellä se Hautala hullu poika taas painaa.

Hän teki lehtijuttuja ja ajoi caterpillaria, mistä tienasi hyvin. Armeijan jälkeen Hautala sitoutui vuodeksi panssarivaununkuljettajaksi. Saman tien hän marssi Hämeenlinnan Helios-kauppaan, josta hankki osamaksulla uuden kameran ja 400-millisen telen.

Kun Hautala autonasentajana työskennellessään sai ensimmäisen puolivuotisen apurahan, noin 7000 markkaa, hän nosti vappuna haalarit naulaan ja sanoi, että saatan syksyllä tulla kyselemään töitä, mutta todennäköisesti en tule.

Siitä alkoi Suomen ensimmäisen ammattimaisen luontovalokuvaajan ura.

Apurahan aikaan Hautala asui vielä kotonaan. Hän työsti esikoistaan osin vanhemmilta salaa. Tarkoituksena oli lyödä lopulta kirja pöytään ja näyttää alkujaan skeptisille vanhemmille. Valitettavasti isä ehti kuolla ennen kuin näki ensimmäisen teoksen.

– Se oli outoa silloin, luontovalokuvaaminen, Hautala muistelee.

Hautala kuvasi tiettävästi ensimmäisenä maakotkan parittelun. Kuva oli vuoden lehtikuva 1973. Hannu Hautala
Haarapääskykuva toi sarjavoiton BBC:n Wildlife Photographer of the Year -kilpailussa. Hannu Hautala

Suuret metsät kutsuivat

Hautalan toinen kirja käsitteli kololintujen elämää. Tuota kirjaa hän kuvasi Kuusamossa. Suuret metsät tekivät vaikutuksen.

Tavattuaan vaimonsa Irman pariskunta asui Helsingissä muutaman vuoden, kunnes paine kävi liian kovaksi.

– Tiesin että lopun elämääni en tule asumaan Helsingissä.

Pari ajoi Jäämerelle ruskaa ihailemaan ja palasi Suomen kautta takaisin.

– Matkalla oli Savukoski. Se oli liian pieni. Salla oli liian pieni. Kuusamo tuntui sopivalta.

Kuusamosta löytyi sokean sodassa olleen talo, jonka Hautalat ostivat ja kunnostivat. Samassa talossa he asuvat edelleen.

Hautalan julkinen läpimurto tuli kuvalla parittelevista maakotkista. Kuva valittiin vuoden lehtikuvaksi vuonna 1973, ja kuvaaminen alkoi poikia apurahan toisensa perään. Lopulta Hautala sai valtiolta 15-vuotisen taiteilija-apurahan vuonna 1987.

Kuukkeli on aiheena lukemattomissa luontokuvissa. Hautala kuvasi tämän linnun Posion Korouomalla. Hannu Hautala
Tilhikuvalla tuli kunniamaininta luontokuvakilpailussa. Hannu Hautala

Valtava muutos

Hautala kertoo olevansa tyytyväinen nähtyään Kuusamon luonnon jo 1970-luvun lopulla. Jo silloin metsiä oli hakattu runsaasti. Metsäautoteiden varsille oli jätetty talven lumipyryä estävä vyöhyke, jota Hautala luonnehtii Potemkinin kulissiksi. Lentokoneesta hän näki jo silloin hakkuiden valtavat aukot.

Etelästä tullut luonnonsuojeluhenkinen kuvaaja sai monet karsastamaan häntä. Aluksi esimerkiksi lupaa liikkua Kuusamon Yhteismetsän alueella kelkalla ei herunut. Luonnonsuojelu on vielä näinäkin päivinä Kuusamossa monelle punainen vaate, vaikka kaupunki on brändännyt itsensä luontokaupungiksi. Toisaalta Hautala kertoo monen aiemmin häneen nuivasti suhtautuneen kääntäneen kelkkaansa ja kehuneen myöhemmin hänen tekemäänsä työtä.

Hautala on aina ollut ristiriitainen persoona. Hän kertoo, että kuvaajat ovat kalamiesten jälkeen seuraavaksi kateellisinta porukkaa.

Hautala on suututtanut luontoväkeäkin esimerkiksi tehtyään kirjan metsäteollisuuden laskuun. Hän kertoo ymmärtävänsä myös metsän taloudellisen merkityksen Suomessa, vaikka metsien muokkauksen näkyvä muutos on ollut Kuusamossakin karu.

– Kyllä minä sitä suren, mutta aika paljon metsää on minun kirjojani vartenkin kaadettu. En ole oikea henkilö heittelemään kiviä. Muutos on suuri ja raju. Tiedän, että olen voimaton, joten vaikutan niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Kuusamon metsissä on monokulttuuri. Pelkkää mäntypeltoa, ei lehtipuita, ei koloja, ei mitään.

Kuusamossa kuraa on tullut viimeksi siitä, kun Hautala suostui keulakuvaksi kaivosvastaiseen Pro Kuusamo -liikkeeseen. Kaivosvastaisuus on hänen mielestään paikkakunnalla voittanut alaa, mutta sitkeät äänet puolustavat kaivoksia elinvoiman ja työpaikkojen toivossa. Kun Pro Kuusamo perustettiin, ajateltiin, että kaivospuhe loppuu 2-3 vuodessa. Toisin kävi. Kaivostaistelu jatkuu edelleen, vain osapuolet ovat välillä vaihtuneet.

– Se asettuikin sähköautobuumin myötä aivan uusiin kierroksiin. Australiassa on rahaa vaikka kuinka. Ne mylläävät 10-15 vuotta, ja rahat menevät sinne. Haitat jäävät tänne. Kaivoslaki on hirveän lepsu. Siihen pitäisi saada järkeä.

Tyllin poikanen piipertää. Kuvassa myös Irma-vaimo. Hannu Hautala
Tiaisristeymää Hannu Hautala pitää yhtenä harvinaisimmista kuvistaan. Hän sanoo linnun olevan töyhtö- ja lapintiaisen risteymä, mikä on erittäin poikkeuksellista. Hannu Hautala

Mielikuvitus on köyhän rikkaus

Monet Hannu Hautalan luontokuvista näyttävät nykyisen kamerateknologian ja luontokuvarunsauden valossa jopa köykäisiltä. Jokin omaleimainen ote väridialle kuvatuissa otoksissa silti on. Hautala ei osaa sitä itse selittää. Hän on kysynyt muiltakin, mikä se on, mistä hänen jälkensä tunnistaa.

– Se on joku alitajuntainen juttu, mikä erottaa.

Hautalan kuvat ja kirjat ovat syntyneet tuhansien maastotuntien myötä.

Hän on saattanut kuvata jotain aihetta, vaikkapa lintua, monta vuotta ja paljon.

– On arkoja lintuja ja luottavaisia lintuja. Kun kuvaa arkaa lintua, se on vaikeaa. Helpompaa on etsiä luottavainen lintu. Tuntemus nousee hyvin tärkeään osaan.

Usein rinnalla on kulkenut useampikin kirjaidea yhtä aikaa.

– Yksi onnistunut kuvaustilanne johtaa 2-3 uuteen ideaan.

Hautalan mielestä luontokuvan merkitys kohoaa koko ajan, vaikka kuvaa on tarjolla enemmän kuin koskaan ja kameralaitteistot jokaisen ulottuvilla. Hän kehuu esimerkiksi Suomen Luonto -lehden nykyisin loistavaa kuvasisältöä.

– Pyrkimys on, jos aihe on paljon kuvattu, näkemään uutta kuvakulmaa. Rikas mielikuvitus on köyhän paras ominaisuus.

Hannu Hautala on intohimoinen sienestäjä. Tänäkin syksynä hän haaveilee männyntuoksuvalmuskasta. Kotialbumi
Hautaloiden perheessä on kulkenut uskollinen saksanseisoja. Kotialbumi