Luontokuvaaja Hannu Hautala (1941–2023): ”Ilon sekunteja on enemmän kuin surun minuutteja”
"Olisi ihana lähtö, jos olisi metsässä ja sinne jäisi", kuusamolainen luontokuvaaja Hannu Hautala kertoi Avulle vuonna 2012.
Luontokuvaaja Hannu Hautala on kuollut varhain tänään 20. heinäkuuta 2023. Tämä haastattelu on julkaistu alun perin 27.7.2012. Nostamme sen muokattuna uudestaan esiin Hautalan muistoksi. Osanottomme läheisten suruun.
******************
Meitä oli kolme veljestä. Synnyinseudullani Pohjanmaalla oli 1950-luvulla sellainen tapa, että esikoinen pannaan oppikouluun, mutta vanhempani antoivat minulle vapauden kulkea metsässä. Arvostan heitä siitä päätöksestä suunnattomasti. Koulussa en olisi kuitenkaan pärjännyt.
Olen oppinut, että luonto on mahtava palapeli, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös hyttysiä tarvitaan. Vaikka kaikki ihmiset, minäkin, kiroavat niitä, pienille kalanpoikasille ja näin ollen Suomen kalakannalle hyttysentoukat ovat tärkeitä. Luonnossa ei ole mitään turhaa.
Elämäni kovin paikka oli, kun minulla vuosi sitten todettiin eturauhassyöpä. Se leikattiin ja on nyt voitettu kanta, mutta kyllä siinä pari päivää mietin, vaikka olin jo 70-vuotias. Kaikki haluavat elää pitkään, ja ilon sekunteja on enemmän kuin surun minuutteja.
Arvostan ja kadehdin digitaalitekniikan osaajia, mutta minä kaadun hautaan filmien kanssa. Istun mieluummin metsässä kannon päässä kuin näyttöruudun takana kotona. Digikuvaan siirtyminen olisi ollut vatsahaavan paikka. Luonnossa kyllä pärjään, mutta en tekniikan kanssa.
Olin vanhapoika ja Irma oli vanhapiika, kun yli kolmekymppisinä mentiin yhteen. Rakkaudesta en paljoa tiedä vieläkään. Mitä enemmän pohtii, sitä mystisempää. Olen seurannut ystäväpiirissäkin kolmiodraamoja, mutta en ymmärrä niitä. Jos minulla olisi ylimääräinen nainen, josta pitäisi valehdella, minähän olisin aivan hepulissa.
Suurimman ahaa-elämyksen koin, kun Kuukkelin maa -kirjani (1984) menestyi. Siihen saakka olin kippuroinut taloudellisissa vaikeuksissa. Tajusin, että nyt voin hankkia parhaat kamerat ja kirjapainot, ja tehdä maailman parhaan kirjan. Se oli enää itsestäni kiinni.
Ikimuistettava hetki oli, kun sain tiedon 15-vuotisesta taiteilija-apurahasta. Taiteilijat eivät halua korostaa rahan merkitystä, mutta luontokuvaajalla on poikkeuksellisen suuret kulut: kallis kalusto, pitkät putket ja kuvausmatkat, parhaana vuonna 70 000 kilometriä. Irmakin saattoi silloin sanoa itsensä irti apteekista ja ryhtyä sihteerikseni.
Viitisenkymmentä kirjaa on minun monumenttini elämälle. Kirjojani on painettu vuosien varrella noin 50 000 kappaletta, mikä on kuvateoksiksi ihan hyvä.
Pelkään sitä, että joudun muiden hoivattavaksi loppuvaiheissa. Olisi ihana lähtö, jos olisi metsässä ja sinne jäisi.
Toivon, että kuoltuani suustani revitään amalgaamipaikat, ruumis tuhkataan ja ripotellaan tuuleen Pähkänäkalliolta. Se oli Kuusamossa ensimmäinen näköalapaikka, josta en nähnyt yhtään hakkuuta.
En ymmärrä, minkä takia maailmassa pitää olla miljoona eri uskontoa. Miksi intialainen lehmä on pyhempi kuin muslimi, joka kumartaa Mekkaa? Olen fatalisti, kohtaloon uskoja.
Muistan tv-keskustelun, jossa tähtitieteilijä Esko Valtaoja sanoi piispa Erik Vikströmille: "Varmaa on vain, että jompikumpi meistä tulee kuoleman jälkeen pettymään." Sen viisaammin ei voi tiivistää.
Artikkeli on julkaistu alun perin 27.7.2012, sitä on päivitetty 20.7.2023 kello 10:53.
